Könnin sukusivut lyhyesti



Könnin suku



Könnin kellot



Ensimmäisten Könnien sukutaulut



Sukutuotteet



Sukukokoukset



Oltermannit



Sukukirja



Muistelmia



Tarinoita Könneistä



Könniläistä lukemistoa



Könnin sukuseura ry.



Käden taidot



Könniläiset yritykset



Palaute



Kuvagalleria



Sivukartta



Ajankohtaista



Linkit



Könnin musiikki

 

 

 

 

Muistelmia

Tyyni Tuulion puhe Seinäjoen 1979 sukukokouksessa
Karin Palmujoen haastattelu
Haastattelu Juhani Hannukselan könniläisistä sukuyhteyksistä
Sipi Tiluksen muistoja ensimmäisistä sukukokouksista
Matti Yli-Rahnaston muistoja ensimmäisistä sukukokouksista
Seinäjoen könniläisten tervehdys sukukokouksessa v. 1960
Sukukirjan toista painosta käsittelevä lehdistötiedote vuodelta 1988
Yli-Könnin talo 1930-luvulla lapsen silmin

Tyyni Tuulion puhe Seinäjoen 1979 sukukokouksessa

Elämäni Könnejä

Sukututkimus = juurien etsintää. Nyt ovat aikojen muutokset olleet suuria; ehkä tämä harrastus on siksi tarpeen juuri nykyaikana.

Kun ajattelen, että jokaisen ihmisen takana on kaksi ihmistä, sitten neljä, sitten kahdeksan jne. aina kasvavassa sarjassa, tuntuu esivanhempien luku pian hämmentävän suurelta. Paras onkin pysähtyä yhteen henkilöön, tässä meidän tapauksessamme siihen ensimmäiseen kelloseppään Jaakko Jaakonpoikaan, joka näkyy syntyneen 200 vuotta aikaisemmin kuin minun Jaakko-poikani ja jota me kaikki voimme sanoa esi-isäksemme. Huomaan olevani vain kuudetta polvea hänen jälkeensä, ja totta puhuen en oikein voi muistaa aikaa, jolloin en olisi tiennyt kuuluvani Könnin sukuun.

Meidän kotimme oli Karvian pappila aivan Pohjanmaan nurkilla, ja ainoat sukulaiset, joita tunsin, asuivat Jalasjärvellä tai Ilmajoella. Äidin puolelta meillä ei serkkuja ollutkaan, he olivat kuolleet pieninä, ja äidin molemmat sisaret tulivat näköpiiriin vasta myöhemmin. Mutta Jalasjärvellä Luopajärven kylässä oli Markkila, isän koti, jonne ajettiin hevosella 6 peninkulmaa, en osaa sanoa, joka kesäkö, siksi usein ainakin että nämä matkat jäivät pysyvästi muistiin.

Markkila oli torppa, erotettu vaarin kotitalosta Haapalasta eli Haapaniemestä. Jussi-vaarin "Haapalan pläkkyriä" en ehtinyt nähdä, kun olin liian pieni pääsemään edes hänen hautajaisiinsa. Hän ei ollutkaan Könni, mutta Markkilan mummu Serafia Trofast oli ensimmäisen Könnin Samuel-pojan tyttärentytär. Muistan kuin kaukaisena unena Markkilan alkuperäisen rakennuksen, harmaan pienen mökin, mutta paremmin muistan uuden Markkilan, jykevän maalaamattoman hirsirakennuksen, jossa oli iso tupa, kaksi peräkamaria ja porstuakamari.

Markkilan mummu on ainoa näkemäni neljästä isovanhemmastani. Hän elää muistissani harmaana ja pienenä, ja kai hänen sitten pieni täytyi olla, koska itse tietysti olin vielä paljon pienenmpi. Hänen äänensä kuulen vielä selvänä korvissani, mutta vain yhden vuorosanan varassa. Olimme ankarassa tuiskussa saapuneet Karviasta hevosella, isä oli saattanut minut Markkilaan asti, ja Tiina-tädin mies, Markkilan Jussi-isäntä vei minut seuraavana aamuna Seinäjoen asemalle, josta pääsin junalla Vaasaan. Olin kahdentoista ja tyttökoulun toisella luokalla. Tuona iltana paloi Markkilan takassa iloinen valkea. Istuin siinä lähellä vähän viluisena. Isä käveli lattialla ja teki joitakin voimisteluliikkeitä. Silloin kuului mummun ääni: "Kyllä tuo meidän Jaakkoo on sitte komia mies".

Tuo Jaakkoo, isäni Jaakko Haapanen, oli ensimmäinen tuntemani Könni, ja kellosepän vikaa hänessä ainakin oli. Hänellä oli kamarissa seinällä pieni kaappikello, joka aina joskus otettiin alas ruokasalin pöydälle, ja koneisto hajoitettiin jokseenkin alkutekijöihinsä, siltä ainakin näytti. Navetta-Maija ennusti, että kyllä siitä nyt tulee Toivolle leikkikalu. Toivo-veljeni, minua neljättä vuotta vanhempi, oli hyvin tarkkana vieressä, ja eikös vaan kello ollut tunnin parin päästä paikallaan seinällä, tarpeellinen korjaus tehtynä - taas seuraavaan kertaan asti. Toivo ei kyllä turhaan kärkkynyt vieressä oppipoikana. Tiedän sen siitä, että hän aikanaan osasi hoitaa Tuulion perheen vanhan perintökellon sitten kun Oiva Johannes Tuulio oli poissa. Tämä, joka oli Könni vain in-law , avioliiton kautta, sai vanhan kellon käymään niin kauan kuin se hänen hoidossaan oli. Olen kuullut, että Toivo Haapanen, kapellimestari, oli seurapiireissäänkin tunnettu kellojen korjaaja.
Isäni harrasti kyllä eniten lukemista ja mietiskelyä, mutta oli kätevä käsistään, kun siksi tuli. Kun hänen kolme lastaan Esteri, Toivo ja Tyyni kukin vuorollaan lähtivät pitkälle koulutielleen ja olivat kotoa poissa lukukauden kerrallaan, isä valmisti omin käsin jokaiselle matkalaukun, kapsäkin, niin kuin silloin sanottiin, johon pakattiin tarvittavat vaatteet ym. tavarat. Kapsäkki oli päältäpäin musta, sisustettu jollakin ohuella siniraitaisella kankaalla, mutta vaikka minulla oli kolme kertaa tilaisuus seurata sellaisen syntymistä, en osaa selittää mitä ainetta se oikein oli, tuskin ainakaan nahkaa. Mutta eiköhän vain ollut isän tekoa sekin pieni hieno hylkeennahkakapsäkki, jota äiti käytti lyhyemmillä matkoillaan. Esteri, isosisar, oli kyllä perinyt könniläistä kätevyyttä, ja ompeli pukuja ensin nuoremman sisaren nukeille, sitten myös hänelle itselleen. Tämä taas tuli enemmän äitiinsä, joka ei ollut Könni eikä kätevä.

Pohjalaisten serkkujen ja muun suvun kanssa tulimme tekemisiin juuri noilla Jalasjärven matkoilla. Markkilassa emännöi ystävällinen lihava Tiina-täti, isän sisar, ja hänen tyttärensä Toini oli meidän Toivon ikäluokkaa. Toinihan sittemmin kävi Hämeenlinnan kotiteollisuusopiston ja oli erittäin taitava kaikissa käsitöissä, "kuvarasojen" ym. kutomisessa. Markkilan Samppa, isoserkkumme, ajoi kerran talvella Karvian pappilaan, kolme paria suksia reessään. Olin silloin ehkä viidennellä, ja siitä se hiihtäminen oikein alkoi. Luopajärven koulussa oli opettajana Olli-setä, isän nuorin veli, ja siellä lapsilla oli aina mukavaa, koska hänen nuori rouvansa, Vera-täti, oli mielestämme hyvin hauska. Omia lapsia heillä ei ollut. Emmi-täti, isän nuorin sisar, joka oli kansakoulunopettaja ensin Eräjärvellä, sitten Vaasassa, tavattiin joskus koululla tai Markkilassa, ja kävi hän Karvian pappilassakin. Kerran saapui pappilaan isän keskimmäinen sisar Maija-täti, Maria Malander, joka asui Ilmajoella. Hän oli laiha, vilkas, toisenlainen kuin Tiina-täti. Hänellä oli mukanaan nuorempi tyttärensä, tummatukkainen Ruusa, joka oli kai siinä Toivon ikäinen. Tiesimme että meillä oli enemmänkin serkkuja sielläkin päin, mutta toiset tulivat näköpiiriin vasta myöhemmin.

Pohjanmaan tie kävi aika lailla tutuksi, kun sisareni Esteri kävi keskimmäisen lukioluokan ja minä toisen ja kolmannen tyttökoulun luokan Vaasassa. Asuimme silloin vuoron perään Emmi-tädin luona. Kun oli päättynyt se pitkä kevätlukukausi, jonka alkuvaiheessa isä oli saattanut minut Markkilaan asti, tapasin hänet taas Luopajärven kylässä, ja tällä kertaa jäi mieleeni hänen sanomansa ohje. Hän tietysti kysyi todistustani, ja oli niin tyytyväinen keskiarvooni, joka ei ollut sen kummempi kuin 8,7, että katsoin asiakseni huomauttaa, ettei se luokan paras ollut, Helmi Juslinilla oli 8,8. Siihen isä sanoi jotakin siihen tapaan, ettei todistus ole pääasia, tärkeämpi on ihminen itse, hyvä ihminen. Sanamuotoa en tarkoin muista, mutta ajatus oli tämä.

Viimeisenä kesänä ennen kouluun lähtöä olimme saaneet tutustua aivan uuteen serkkuun, Jussi-sedän poikaan Urho Haapaseen, joka oli Esterin ikäluokkaa ja runoilija. Ihan totta hän oli jo alle 18-vuotiaana saanut julkisuuteen pari seuranäytelmää ja jossakin joululehdessä oli runo, josta isäni erityisesti piti. Hänet kutsuttiin muutamaksi kesäviikoksi pappilaan ja hän kirjoitti minulle syntymäpäivärunon kun täytin 12. Hänestä tuli sittemmin hyvinkin tuottelias kirjailija U. V. Valakorpi, ja kymmenen vuotta myöhemmin hän kirjoitti "Kesäisen tarinan", joka on aivan lavastettu pappilaamme. Siinä esiintyvät isäni ja äitini, Hertta = Esteri, Toivo ja Tyyni omilla nimillään. Juoni, joka liittyy Herttaan, on kokonaan keksitty. Muuten tuo Markkilan keskimmäinen poika, Jussi Haapnen, Jussi-setä, jäi meille kokonaan vieraaksi, en koskaan tavannut häntä enkä hänen elämäntoveriaan, eikä Urhokaan juuri ottanut yhteyttä tuon ainoan kesän jälkeen. Talon kuopus, runotyttö Agda, oli meillä Helsingissä yhden kevättalven 20-luvulla. Hän kuoli nuorena. Valokorvella Hämeenkyrössä poikkesimme kesällä 1942 erään Pohjanmaan matkan yhteydessä. Helmi Hidénin hautajaisissa paljon myöhemmin näin miehen, joka jotenkin näytti omituisen tutulta. Kävi sitten selville että hän oli Tauno Haapanen, serkkuni. Puhelimme keskenämme sen ainoan kerran.

Mutta nyt olen ehtinyt jo liian pitkälle Karvian ajoista. Nehän päättyivät yllättävän pian. Syksyllä 1905 me kolme lasta kouluistamme jouduimme lähtemään kotiin isän hautajaisiin, 19-vuotias Esteri Tampereelta, 16-vuotias Toivo Porista ja 13-vuotias Tyyni Vaasasta, isän joka juuri edellisenä kesänä oli nimitetty Karvian kirkkoherraksi oltuaan lähes parikymmentä vuotta kappalaisena. "Kyllä te olia niinku linnut, kun isänne kuoli", Tiina-täti muisteli joskus 30-luvulla, "Mutta äitis oli kans niin hyvä kärsimähän", hän lisäsi. Äidillä, joka ei ollut käytännöllinen talousihminen , oli sitä henkistä voimaa ja kaukokatseisuutta, että hän muutti kanssamme Helsinkiin. Esteri ehti keväällä -06 ylioppilaaksi ja Toivo ylimmälle luokalle. Edessä oli yhteisen kamppailun vuosia, jotka muistissani eivät ole yhtään ikäviä, ja äiti ehti nähdä meidät kaikki kolme tehtäviimme valmistuneina ja tutustua mieluisaan miniään ja kahteen kunnon vävyyn ja viiteen lapsenlapseen.

Opiskeluvuosinamme Pohjanmaa sukulaisineen jäi väkisinkin syrjään. Mutta kerran tuli Helsinkiin serkkumme Jenny Malander, Maija-tädin vanhempi tytär. Hän oli kunnalliskodin johtajattarena Perniössä, mutta joutui leikkaukseen helsinkiläiseen sairaalaan ja otti sieltä yhteyttä äitiini. Kun ensimmäisen kerran näimme hänet, hän oli väsynyt vuodepotilas, ja kyllä hämmästyimme, kun vähän ajan kuluttua kotiimme tuli solakka ryhdikäs, iloinen nuori nainen, josta saimme pysyvän ystävän. Me lapset olimme jo omissa kodeissamme, kun äitini kerran - kai 1919 - oikein vilkastuneena kertoi että hän oli saanut vieraakseen Amerikasta palanneen Eemeli Malanderin, Maija-tädin vanhimman pojan, joka hänen mielestään aika lailla muistutti Jaakko-enoaan, meidän isää. Tuli aika, jolloin olin samaa mieltä. Luullakseni juuri 1919 tapasimme myös Markkilan Sampan, joka vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa oli lähdössä Amerikkaan. Lapset olivat vilkkaita ja puhuivat hauskaa pohojalaasta. Isä Samppa kuuluu kuolleen hyvin pian Amerikkaan tulon jälkeen, mutta Markkilan peräkamarin piirongilla muistan nähneeni valokuvia ainakin yhdestä tyttärestä, jolla oli amerikkalainen ylioppilaslakki päässä.

Oiva Johanneksen ja Tyyni Marian vihkiäisten aikana oli ensimmäinen maailmansota, eikä ollut puhettakaan häämatkasta ulkomaille. Mutta me halusimme näyttää toisillemme lapsuutemme maisemat, ja niin retkeilimme Oivan lapsuuden maasta Ruovedeltä Karviaan ja sieltä Luopajärven kylään. Toini-serkkuni oli juuri avioitumassa hänkin. Tiina-täti oli ylen ystävällinen, päivitteli vain laihuuttani: "tuollaanen rypänä ja frouva on" - ja tahtoi välttämättä että kävisimme tervehtimässä myös toisia tätejäni, Maijaa ja Emmiä. Mitäs muuta, Samppa, joka vielä oli kotimaassa, saattoi meidät Tuuliannevan tietä Ilmajoen Välkkilään, hauskan Maija-tädin luo, jossa olimme yhden iltapäivän ja yön, ja sieltä nuori Toimi-serkku kyyditsi vieraat Seinäjoelle, josta pääsimme nopeasti Vaasaan. Matka jäi tietysti ikimuistettavana mieleen. Keväällä 1934 näytin 13-vuotiaalle Jaakko-pojalleni Ilmajoen, Jalasjärven ja Karvian maisemia. Maija-täti oli silloin jo kuollut, mutta kyläilimme mm. isäni serkun Liisi Ilmasen ja ainakin Pojanluoman kylässä Eemeli-serkun luona. Tiina-täti eli vielä, ja oli hauska tavata häntä.

Yhteisen kamppailun vuosina me Jaakko ja Hilma Haapsen lapset olimme niin tottuneet toisiimme, että vielä perheellisinä vietimme monet kesät yhdessä, Elias Paalasen talon Hauenkoukun liepeillä. Siellä oli väliin vieraanamme Jenny-serkku, jonka nimi nyt oli Jenny Malvo, ja hänen hyvin hoidettu mänttäläinen kunnalliskotinsa tuli tutuksi ainakin Esterille ja minulle ja joillekin lapsillemme. Äitini lapsenlapsia oli nyt kaikkiaan kymmenen, kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä, ja joku poikajoukko pääsi jonakin talvena Mänttään hiihtämään. Nuorin ilmajokinen serkkumme Akseli Aura yllätti meidät kerran Kansallisteatterissa näyttelemistaidoillaan, kun hän sikäläisen näyttelijäjoukon mukana esiintyi Järviluoman Pohjalasten vallesmannina. En muista, oliko se ennen vai jälkeen toisen maailmansodan. [tässä merkintä: Rosa Räsänen ja Hongisto]

Niin kuluivat vuosikymmenet, alkoi toinen maailmansota, ja minun elämässäni sattui taitekohta, kun mieheni kuoli juhannuksen aikaan 1941, juuri jatkosodan alkaessa. Tuona kesänä olin jonkinlaisessa sota-ajan toimessa Helsingissä, mutta elokuussa minulle määrättiin sairaslomaa. Jonkin aikaa olin Esterin luona Hauenkoukussa, sitten Jenny kutsui minut Mänttään. Tuo parin viikon oleskelu toisessa ympäristössä vahvisti minua paljon, ja sitä tarvittiin, kun marraskuussa tuli tieto poikani Jaakon kaatumisesta. Isäni suku tuntui erityisesti tulleen avukseni, kun Eemeli-serkun kutsumina saimme 14-vuotiaan Mauri-poikani kanssa lähteä Ilmajoelle "lepäämään ja virkistymään". Kun aamuisin unisin silmin katselin Eemeliä, joka hääräili huoneemme uunin ääressä tulen teossa, oli hän mielestäni kuin varhaisimpien lapsuusmuistojeni isä. Haaveilimme jo Maurin kanssa maallemuutosta ja Lintukodosta, ja Eemeli - toisin kuin enimmät muut ihmiset - antoi täyden siunauksen aikeellemme.

Siitä kaikesta on jo 38 vuotta, ja olen viimeisenä jäljellä omasta sukupolvestani niin Haapsen kuin Tallgrenin perheessä. Sedät ja tädit, enimmät serkutkin ovat jo rajan toisella puolella. Helsingissä tapaan usein kuitenkin vielä yhden, minua 9 vuotta vanhemman Jenny Malvon, joka yli nelikymmenvuotisen, antaumuksella suoritetun huoltotyön jälkeen viettää vanhuuden päiviään omassa kodissaan Lauttasaaressa. Tämä oman arvelunsa mukaan Könnin suvun vanhin lähettää välitykselläni tervehdyksensä tähän sukukokoukseen - aikaisemmin hän on ollut aina mukana.

Karin Palmujoen haastattelu

Karin Palmujoki (os. von Schantz) on osallistunut moniin sukukokouksiin alkaen aivan ensimmäisestä Könninsuvun kokoontumisesta. Könninsuvun nettisivujen reportteri kysyi Karin Palmujoelta joitakin kysymyksiä koskien hänen könniläistä sukutaustaansa ja suvun sukukokouksia. Karin Palmujoki vastasi kysymyksiin kesäkuussa 2015. Puhelinkeskustelussa jo välittyi monia hyviä muistoja sukukokouksista ja sukuyhteyksistä. Palmujoki lupautui keskustelussa mielellään vastaamaan kysymyksiin. Reportterina toimi I oltermanni Lauri Jouppi. Lämpimästi kiitoksia vastauksista!

Osallistuitte viime syksynä Könninsuvun XV sukukokoukseen Ostrobotnialla Helsingissä. Tapasitteko paljon tuttuja sukukokouksessa? Pidittekö ohjelmaa ja kokousta mielenkiintoisena?

KP: Osallistuin sukukokoukseen Ostrobotnialla. Tuttuja oli jonkin verran. Kokous ja ohjelma oli mielenkiintoinen, koska se koskettaa niin läheltä. Isoäitini Alman (Alma Josefina Könni 1861-1941) isoisä (Jakob Ala-Könni 1774-1830) oli Senaatin kellon mestari. Apuna hänellä oli Alman isä (Juho Könni 1798-1865).

Olitte mukana myös Könninsuvun ensimmäisessä sukukokouksessa v. 1947 ja monessa sukukokouksessa sen jälkeen. Miten saitte tiedon tuosta ensimmäisestä Helsingissä pidetystä v. 1947 sukukokouksesta?

KP: Olin opiskelija siihen aikaan ja seurasin vanhempieni mukana.

Minkälaisena muistatte v. 1947 sukukokouksen? Saapuminen kokoukseen, tilaisuuden ohjelma, myös von Schantzin tyttärien muistetaan esittäneen musiikkia, puheet, tunnelma, yhdessäolon ja keskustelujen muistoja, mahdollisia sattumuksia, suvun järjestäytyminen sukuseuraksi, kotimatka...?

KP: Vuoden 1947 sukukokous oli mielenkiintoinen. Oheisena ensimmäisen sukukokouksen ohjelma (ohjelma löytyy sukusivuilta kohdasta Sukukokoukset). Mitään von Schantzin tyttäriä ei siellä esiintynyt (kysymys tästä aiheesta johtui siitä, että kokouksessa yhden tiedon mukaan muistetaan von Schantzin tyttärien esittäneen musiikkiesityksiä). Kyllä se varmaan olisi jäänyt mieleen. Muistaakseni siellä oli iso sukutaulu. Se valaisi (sukuyhteyksiä) paljon. Ehkä nykytekniikka auttaa tähän ratkaisuun (viittaus netin ja tietokoneohjelmien antamiin mahdollisuuksiin).

Yngve von Schantz toimi Könninsuvun oltermannina 1950 -1970. Mikä on sukulaisuussuhteenne häneen? Könniläiset sukuasiat lienevät olleet myös hänen kauttaan useasti esillä?

KP: Yngve von Schantz oli isäni. Tässä seuraa tekemäni sukutaulu (enemmän vastauksen 7 yhteydessä) minusta Jaakko Könniin (1721-1794). On syytä Jaakkojen ja Juhojen yhteydessä liittää mukaan heidän elinvuodet. Muuten niissä sekaantuu helpolla.

Olitteko mukana v. 1950 suvun toisessa sukukokouksessa Ilmajoella, mahdollisesti v. 1960 Seinäjoella, v. 1967 Vaasassa...?

KP: Olin mukana v. 1950 suvun toisessakin sukukokouksessa Ilmajoella. Totean olleeni läsnä ainakin yhdeksässä Könnin suvun kokouksessa.

Mitkä kokoukset ovat erityisesti jääneet mieleenne? Jonkin erityisen seikan/tapahtuman/ohjelman/pitopaikan tms. vuoksi?

KP: Pohjanmaan kokouksiin on aina liittynyt käynti Könnillä, kun paikat ovat niin tuttuja. Jokainen kokous on ollut mielenkiintoinen, sillä Könni on aina kiinnostava.

Kerroitte, että olitte talvisodan aikana suorittamassa työvelvoitetta Könnillä. Miten muistelette tuota aikaa? Miten päädyitte työvelvoitetta suorittamaan juuri Könnille?

KP: Sukupuusta ilmenee, miten liityn Könniin ja Könnin sukuun. Isoäitini Alma oli Könnin viimeisen kellosepän ainoa eloonjäänyt tytär. Isän kuollessa Alma oli 4 -vuotias. Hän kasvoi ja varttui Ala-Könnillä. Äiti Maria Albertina Könni oli vielä nuori jäädessään leskeksi, joten hän ehti solmia vielä kaksi avioliittoa. Toinen aviomies kuoli jo muutaman kuukauden kuluttua. Kolmannen aviomiehen Erik Alfred Malmbergin kanssa heillä oli 5 lasta, 2 poikaa ja 3 tytärtä.

Isänsä jälkeen poika Erik Wiliam Malmberg (Alman velipuoli) isännöi tilaa. Vuonna 1935 Malmberg -nimi vaihdettiin Ala-Könniksi talon mukaan. Alman avioiduttua v. 1883 Kauhajoen Yli-Knuuttilaan, isäpuoli Erik Alfred purki kelloseppien aikaisen Ala-Könnin päärakennuksen, mikä kuulemma oli samantyyppinen kuin Yli-Könni. Paikalle rakennettiin yksikerroksinen, Yli-Knuuttilan mallin mukaan. Siis tämä nykyinen Ala-Könni. Alma piti yhteyttä äitiinsä ja sisarpuoliinsa avioiduttuaan Kauhajoelle, samoin muutettuaan tänne etelään.

30.11.1939 alkoi Talvisota. Silloin meidät täältä Haagasta (Helsinki), isoäiti Alma, äitini Marta lapsineen Karin, Ulla, Lisbet ja Johan evakuoitiin Alakönnille Talvisodan ajaksi. Sotavuodet jatkuivat. Kesät 1941, 1942, 1943, 1944 ja 1945 olin työvelvollisena Ala-Könnillä. Työvelvollisena osallistuin kaikkiin töihin. Opin paljon, mistä olen hyvin kiitollinen. Vaikka olin työvelvollinen, jäi sitä vapaa-aikaakin, jota vietettiin enimmäkseen kotona Könnillä. Kujan toisella puolella oli Yli-Könni. Siellä oli aina kesäisin asukkaita paikalla. Heidän kanssaan pidettiin yhteyttä. Sain tutustua aitoihin "Könnin sukulaisiin". Minulla oli onni saada tavata Yli-Könnin viimeisen isännän Juho Könnin (1851-1907) puoliso Elisabet (1860-1956) sekä hänen lapsia: Aino Kanerva (1884-1962, vietti kesiään Könnillä), apteekkari Hanna (1886-1964, kävi aina silloin tällöin Kurikasta Könnillä), Aarne Könni (1896-1963, vietti pitempiä aikoja Könnillä). Helmi Vappulan perhe käväisi joskus. Tutustuin siellä Ulpuun ja Auvoon.

Ei ollut vain henkilöt, vaan ympäristö ja alkuperäinen Könnin talo.

Mitä könniläisyys Teille merkitsee?

KP: Könniläisyys merkitsee minulle paljon. Olen vauvasta asti varttunut könninkellon tikityksen ja lyönnin tahdissa. Olin isoäitini Alman (1861-1841) ensimmäinen lapsenlapsi. Tosin menetin isoäitini Alman 16 -vuotiaana. Olisi ollut paljon kysyttävää vielä.

Minkälaisia toiveita Teillä on sukuseuran toiminnalle?

KP: Mitään erityisiä lisätoiveita ei nyt tule mieleen. Sitä pohdin, että löytyyköhän jostain yhdestä paikasta vanhojen kellomestareiden arkistoja.

(haastattelijan kommentti: Ikävä kyllä tilanne on se, että vanhojen kellomestareiden arkistoja ei vielä löydy kerättynä yhteen paikkaan. Kellomuseossa dokumentteja ei ole, mutta esim. Vaasan maakunta-arkistosta tai valtionarkistosta voi vielä löytyä. Yksityisillä tahoilla on hallussaan joitakin dokumentteja.)

Haastattelu Juhani Hannukselan könniläisistä sukuyhteyksistä

Juhani Hannuksela on tullut monille könniläisille tutuksi useissa sukukokouksissa. Könninsuvun nettisivujen reportteri kysyi syyskuussa 2012 everstiluutnantti evp. Juhani Hannukselalta joitakin kysymyksiä koskien hänen könniläistä sukutaustaansa ja suvun sukukokouksia. Keskusteluissa vuoden 2012 sukukokouksessa Ostrobotnialla viimeksi ja myös Espoon WeeGee -talossa v. 2006 oli nimittäin käynyt ilmi, että Hannukselalla on mm. todella pitkä kokemus sukukokouksista. Juhani Hannuksela lupautui mielellään vastaamaan kysymyksiin. Reportterina toimi Lauri Jouppi.

Olitte mukana Könnin suvun ensimmäisessä sukukokouksessa v. 1947 ja monessa sukukokouksessa sen jälkeen, viimeksi Ostrobotnialla suvun XV sukukokouksessa. Miten saitte tiedon tuosta ensimmäisestä Helsingissä pidetystä v. 1947 sukukokouksesta?

JH: Olen niitä harvoja viime kokouksiimme osallistujia, jotka ovat olleet mukana ensimmäisessä sukukokouksessamme vuonna 1947. Tuolloin olin vasta 9-vuotias kansakoululainen. Kutsun sain vanhemmiltani.

Olen yrittänyt muistella niitä kokouksia, joihin olen osallistunut. Näissä saattaa olla epätarkkuuksia. Näyttää kuitenkin siltä, että olisin osallistunut kahdeksaan kokoukseen viidestätoista.

Minkälaisena muistatte v. 1947 sukukokouksen? Saapuminen kokoukseen, tilaisuuden ohjelma ja puheet, tunnelma, yhdessäolon ja keskustelujen muistoja, mahdollisia sattumuksia, suvun järjestäytyminen sukuseuraksi, kotimatka?

JH: Muistan ensimmäisen kokouksen juhlavana tapahtumana. Suuri sali ja paljon osanottajia. Taisin olla nuorimpia osanottajia. Matka ja kotimatka kokoukseen olivat lyhyitä. Ilmeisesti käytimme bussia no. 16, koska asuimme vajaan kolmen kilometrin päässä Helsingin Kruunuhaan Pohjoisrannassa.

Tunnelma oli arvokas ja mielialaa kohottava. Mukana oli pääosa isäni monista sisaruksista puolisoineen. En kuitenkaan pysty jäsentelemään tapahtumia näin kauan jälkeenpäin. Söimme hyvää ruokaa. Päätökseksi laulettiin yhdessä juhlava Vaasan marssi. Lopuksi jäi sellainen tuntu, että suku järjestäytyy ja kokoontumisia jatketaan. Jo silloin oli alustavasti esillä sukukirjan synnyttäminen.

Isänne everstiluutnantti Mikko Hannuksela valittiin suvun ensimmäiseen oltermannikuntaan. Hän toimi oltermannikunnan sihteerinä useita vuosia. Minkälaisia muistoja jäi mieleen isänne oltermanni -ajasta.

JH: Nuoresta iästäni johtuen minulle ei ole jäänyt kovin yksityiskohtaisia mielikuvia isäni oltermanniajasta. Kuitenkin jäi mieliin se, että hän arvosti luottamustehtäväänsä ja paneutui siihen innolla.

Isäni tapasi usein jääkärieverstiluutnantti Yrjö Könniä ja Vaasa -lehden toimituspäällikkö Kosti Könniä. Hän arvosti heitä suuresti. Yrjö Könni avusti ansiokkaasti isää hänen hankkimansa rikkonaisen renkituvan kellon kunnostamisessa. Yrjö oli kätevä käsistään ja hänellä oli metalliverstas.

Olitte myöskin mukana v. 1950 suvun toisessa sukukokouksessa Ilmajoella. (Viitaten kysymykseen 2. ) miten muistelette tuota ensimmäistä Pohjanmaalla pidettyä Könnin sukukokousta?

JH: Toinen sukukokous Ilmajoella oli minulle mieliin painuva elämys. Kyseessä oli ensimmäinen matkani Etelä-Pohjanmaalle. Olin juuri päässyt Helsingin Lyseoon ja sekin nosti mielialaani.

Majoituimme kirkolla Keski-Kauppilan taloon. Ystävällinen isäntäväki otti meidät hyvin vastaan. Minulla oli siellä mukava kaveri, samanikäinen talon tytär, Marjatta Pentinmäki kissoineen. Marjatta oli aikuisiällä 1970 -luvulla sihteerinä Pääesikunnassa, missä minäkin palvelin. Erikoinen sattuma sekin.

Olette ollut useassa sukukokouksessa noiden ensimmäisten sukukokousten jälkeen. Mitkä kokoukset ovat erityisesti jääneet mieleenne? Jonkin erityisen seikan/tapahtuman/ohjelman/pitopaikan tms. vuoksi?

JH: Kuten aikaisemmin mainitsin, olen osallistunut runsaaseen puoleen järjestetyistä sukukokouksista. Ensimmäinen ja toinen olivat eniten mieleeni painuvia. Näistä olenkin kertonut edellisissä vastauksissani.

Erityisesti yhdestoista (11.) sukukokous Seinäjoella jäi lisäksi mieleeni. Kokouksen jälkeen ajelimme muun joukon perässä helteisellä jokilakeudella. Silloin lyhythiainen paitakin tuntui olevan liikaa. Ajon jälkeen menimme sukutaloon Yli-Könnille. Talon isännän Auvo Vappulan olen tullut tuntemaan myös puolustusvoimissa palvellessani.

Mitä könniläisyys Teille merkitsee?

JH: Olen ylpeä isänpuolen suvustani, joka tunnetaan varsin hyvin ympäri Suomea. Tutuille on mukava kertoa olevansa könniläinen.

Etelä-Pohjanmaalle yhteyksiäni ylläpitää se, että Jyri -poikani perheineen asuu Ilmajoella. Hän on agrologi, kuten vaimonsakin. He viljelevät suurehkoa maatilaa, jonka tuotannosta suuri osa menee Koskenkorvan tehtaille.

Minkälaisia toiveita Teillä on sukuseuran toiminnalle (jatkuva toiminta, sukuyhteydet, arkistointi, nettisivujen kehittäminen, sukutuotteet, sukukokoukset jne.)

JH: Nykyinen toiminta on hyvää ja aktiivista, kuten Ostrobotnian kokouksessa kuulimme. Kolmen vuoden kokoontumissykli tuntuu oikein sopivalta. Oltermannikunnallekaan järjestelyt eivät tule liian raskaiksi.

Sukutuotteita olemme ostaneet. Viiri mökillemme uusittiin. Postimerkkejä käytämme arvokirjeisiin.

Henkilökohtainen kutsu sukukokouksiin postikirjeenä on mielestäni erittäin tärkeä. Näinhän nyt taas tapahtuikin. Lopuksi toivotan Oltermannikunnalle intoa ja voimia vaativassa tehtävässään. Työtä on varmasti paljon sukukokouksien välilläkin.

Lämpimästi kiitoksia Juhani Hannukselalle näistä muistorikkaista vastauksista!

Sipi Tiluksen muistoja ensimmäisistä sukukokouksista

Könnin suvun oltermanni Vuokko Palonen haastatteli 29.11.2009 tätiään Sipi Tilusta, joka muisteli ensimmäisiin Könnin suvun sukukokouksiin osallistumistaan. Sipi Tilus osallistui Seinäjoen 2009 sukukokoukseen ja käytti tilaisuudessa muistorikkaan ja hyvin mielenkiintoisen puheenvuoron sukukokousmuistelmistaan ja ajatuksistaan sukuyhteyksien ylläpitämisestä.

Sosiaalineuvos Sipi Tiluksen haastattelu 29.11.2009

Mitä tiesit Könneistä ennen ensimmäistä sukukokousta? Puhuttiinko heistä kotonasi?

Kotona tiedettiin melkein kaikki Könneistä. Äiti aina kertoi sukulaisistaan: äidin vanhemmat olivat pikkuserkkuja keskenään, molemmat könniläisiä ja toimen ihmisiä. Myös isä oli könniläisiä ja isän äiti oli äitini pikkuserkku. Suvut olivat paljon tekemisissä keskenään.

Isälläni oli tapana verrata lapsiaan vanhempiin sukulaisiin. Hänen äitinsä äiti oli könniläisiä eli Kauppilan mummaksi kutsuttu. Kun tytär oli tullut Siltalopelle emännäksi, Kauppilan mumma tuli usein tekemään aputöitä, ajoi hevosella kuin tuli ja leimaus ja oli nopea liikkeissään ja ahkera. Isän toinen isoäiti oli Hellströmin sukua. Lapsista Vieno muistutti isän mukaan Hällströmin isoäitiä, Sipi sen sijaan Kauppilan mummaa.

Miten sait tietää ensimmäisestä sukukokouksesta 1947 ja miten lähdit mukaan?

Äiti ja isä tiesivät kokouksesta hyvissä ajoin, koska Kosti Könni oli heille tuttu. Isän isä oli kaikissa asioissa mukana ja oli tuntenut Kosti Könnin isän. Äiti sanoi, ettei hän itse sinne lähde, mutta että Sipin pitää Eeron kanssa mennä juhliin, kun ollaan niin kovasti sukua. Kauhajoelta lähdettiin junalla Helsinkiin. Helsingin asemalta otettiin taksi hotelli Klaus Kurkeen samasta paikasta, jossa taksi on kai vieläkin.

Ilmajoelta ei kyllä moni könniläisistä tainnut lähteä Helsinkiin asti. Paavo Latva-Kokko oli innostunut asiasta ja kiinnostunut menemään mukaan toimintaan. Veljistä Olavi Siltaloppi oli mukana.

Mitä muistat tunnelmasta ja ohjelmasta?

Väkeä oli niin paljon kuin sisään sopi. Sodassa olleille oli hienoa kokoontua tällä tavalla, kun niin monet järjestöt oli lopetettu. Maailma oli vielä niin sekava sodan jälkeen, että oli hyvä aloittaa komeimmasta päästä. Heti tuli esille se, että tehdään sukukirja. Fiksuja ja eteenpäin pyrkiviä ihmisiä siellä oli, eikä kukaan tuntenut itseään toisia paremmaksi tai huonommaksi.

Samassa pöydässä istuivat Helsingissä asuneet Birger ja Irma Gröndahl, joka oli äidin veljen tytär. Varmaan siinä oli Olavi ja muita nuoria miehiä, ehkä joku Koskenkorvan veljeksistä.

Kosti Könni avasi tilaisuuden. Jo silloin mietittiin rekisteröityä yhdistystä, mutta Kosti Könni oli sitä mieltä, että "kun kylähän on menty, on saanu mennä iliman rekisteröintiä".

Mitä muistat toisesta sukukokouksesta Ilmajoella?

Ilmajoella oltiin taas Kosti Könnin johdolla. Oli aivan ihmeellistä, miten Kosti Könni teki äkkiä sanat ja sävelen Könnin lauluun, joka taas 2009 pidetyssä kokouksessakin laulettiin.

Kunnallistalolla kokous pidettiin. Niitä, jotka ovat kuorossa olleet, kehotettiin mukaan kokeilemaan laulamista ja niin se esitettiin. Kokouksessa oli kai vielä enemmän väkeä kuin Helsingissä; vanha kunnallistalo oli aivan täynnä. Mukaan tuli sellaisiakin, jotka eivät aikaisemmin olleet tienneet olevansa Könnejä, esimerkiksi Aatos Rintakoski Keski-Harjasta, jolla on paljon musikaalisia jälkeläisiä.

Mitä muuta haluaisit sanoa Könneistä?

Kaikki könniläiset joita olen tavannut, ovat ottaneet heti sukulaiseksi. Ennen sai vain sanoa, että on könniläinen, ja pidettiin hyvänä. Hyvät perintötekijät ovat auttaneet maailmalla.

Erinomaista on, että yhdistys nyt rekisteröidään, niin tietää mihin kuulutaan. Toivotaan että ihmiset liittyvät sukuun. On hyvä saattaa nykynuorisolle ja tuleville polvillekin tiedoksi, mistä on lähdetty ja mitä sana Könni on merkinnyt.

Vuokko Palonen

Matti Yli-Rahnaston muistoja ensimmäisistä sukukokouksista

Könnin suvun oltermanni Matti Yli-Rahnasto Koskenkorvalta muisteli ensimmäisiä Könnin sukukokouksia. Muistelot perustuvat XIII Könnin sukukokouksessa 9.9.2006 Espoossa käytyyn pöytäkeskusteluun.

Jututin Matti Yli-Rahnastoa sukukokouksen yhteydessä ja kirjoitin nämä muistelmat keskustelun pohjalta. Matti oli Espoon kokouksessa kiireinen mies, sillä Yli-Rahnaston kolomen poloven pelimannit esiintyivät perinteiseen pohjalaiseen tapaan kansallispuvut päällä muutamaankin otteeseen. Matti oli yksi tyylikkäistä pelimanneista. Välillä tuli toki ehtiä Oltermannikunnan kokoukseen ja muu sukukokousohjelma vielä päälle. Ehdimme kuitenkin istahtaa hetkeksi ja alla näin muistoja vuosilta 1947 Helsingin ja 1950 Ilmajoen kokouksista ja muutakin könniläistä muisteloa noilta ajoilta.

ylös kirjoitti Lauri Jouppi

PS. Allaolevaan on lisätty myöskin asiat, jotka Matti Yli-Rahnasto vielä täydensi Koskenkorvalta käsin 22 lokakuuta 2006.

Saimme tietää Könnin suvun tulevasta ensimmäisestä sukukokouksesta v. 1947 kylällä muutenkin, mutta kyllä siitä oikein lehdessäkin kirjoitettiin. Meitä oli siinä poikaporukkaa, nuoria miehiä, Koskenkorvalla, jotka päätimme heti, että sinne kyllä mennään! Meitä nuoria lähti neljä ja vanhempia toki useampia. Meitä nuoria oli Jaakko Latva-Kokko, Väinö Tuohisto-Kokko, Olavi Siltaloppi ja minä. Pojat olivat keskenään serkuksia ja minä Jaakko Latva-Kokon sisarenpoika. "Sukulaasia ja ennen kaikkea KÖNNILÄÄSIÄ". Junalla tultiin. Olimme Helsingissä yötäkin, sillä ohjelmaan kuului silloin myöskin sankarihaudoilla käynti ja seppeleen lasku toisena sukukokouspäivänä. Halusimme olla kunnolla reissussa, kun Könnin juhliin oli tultu.

Kokouksessa oli mahtava tunnelma jo kokoontumisvaiheessa, kun kaikki olivat niin innoissaan pystyynpannusta sukukokouksesta. Itse kokouksen kulusta muistuu mieleeni se, että me kun olimme sellaisia nuoria miehiä, niin me katselimme siinä vähän "päitten ylitte". Erityisesti jäi mieleeni, että von Schantzin tyttäret soittivat siellä. Puheita oli monia, olihan kysymyksessä suvun ensimmäinen sukukokous. Siinä sitä "monehen lajihin serveerattihin", että minkälainen sukutoiminta olisi hyvää ja könniläisille sopivaa. Alustavasti puhuttiin jo sukutuotteistakin, että ketkä tilaavat sukumerkkejä ja sukukirjan Minäkin yhtenä keräsin tuotteista kiinnostuneiden nimiä kokouksessa.

Reissu meni nuorilta miehiltä hyvin ja isommitta kommelluksitta. Vaikka me nuoria olimme, niin emme kuitenkaan olleet aivan "ensikertalaisia".

Seuraava kokous pidettiin vuonna 1950 Ilmajoella ja jälleen olimme mukana. Ohjelmaan sisältyi myöskin Könnillä käynti. Muistan hyvin, kun Kosti Könni toi henkilökohtaisesti minulle lapulla tekemänsä Sukuvärsyn tarkoituksella, että tämä sitten lauletaan. Kosti Könnin antama paperi on minulla vieläkin tallella. Se on aivan samanlainen, kuin täällä (Espoon 2006 sukukokouksessa) jaetut valokopiot, joista tänäänkin sukuvärsy laulettiin.

Jo ensimmäisessä kokouksessa päätettiin suvun sukumerkiksi kaksi toisiaan leikkaavaa kaarta. Minäkin tilasin sellaisen ensimmäisten joukossa. Kävellessäni joskus silloin Koskenkorvan keskustassa minulla oli sukumerkki rintapielessä. Minulta tultiin kysymään, että mikäs merkki tuo on? Minä vastasin siihen, että se on sellainen "hyvä merkki". Seuraavan pyhän aikaan, kun olin taas kävelemässä siellä, tuli vastauksen saanut oikaisemaan, että "ee-hei kuule, sehän on Könnin merkki!". Minä sanoin siihen, että "eikös se olekin hyvä merkki!"

Muistan, että Ilmajoen sukukokouksen jälkeen kylällä puhuttiin paljon siitä, mitä kaikkea Könnit ovat tehneet, kenellä on könniäisiä kelloja ja sellaista. Taitavien könniläisten teoista ja heidän maineestaan oli liikkunut kautta aikojen suuri määrä tositietoa, samoin tarua.

Nuorena poikana on erityisesti jäänyt mieleeni Könnin kuokkamies. Kuokkamies, joka oli valmistettu raudasta ja sai voimansa tuulesta. Sen ollessa Kyrönjoen rantaniityllä "kuokulla" se oli suistunut jokeen Laivapään "mukas". Niillä tienoilla joessa on erittäin syvä paikka. Sattumoisin juuri samalla kohtaa joen itäpuolella on ollut kotini alajokipalsta eli Rahnaston numeron sarkoja. "Vaan ei onkehen oo kuokkamies tarttunu!"

Seppämestarit Könnillä tekivät "jyväaittoohin lukkuja", joiden avaimet olivat 4 tai 5 -haittaisia. Joskus saattoi käydä niin, että avain joutui vääriin käsiin. Eipä siitä ollut haittaa, sillä ellei tiennyt tiettyä lukon niksiä, ovea ei saanutkaan avatuksi. Meillä on vanha aitta, jonka ovessa on juuri tällainen "lukku". Isoisäni oli pyssyseppä, joten pajassa tehtiin, mitä tarvittiin. Olikohan Könneiltä saatu oppia?!

Kun Könnien sukuperintö virisi ensimmäisen 1947 sukukokouksen myötä, ryhtyi maakunnan väki aktiivisesti mukaan erilaisissa asioissa. Mm. äitinikin Kauhajoella teetti Könniltä perityn täkänämallin mukaisen täkänän minulle ja muille sisaruksilleni. Näin on myöskin jatkettu perheessämme. Vaimoni on teettänyt lapsillemme samanlaiset Könnintäkänät.

Könninkellot levisivät nopeasti ympäristöön ja maakunnan rajojenkin yli: tavallisia kaksiviisarisia, viikon käyviä, repeteerinöörisiä, "kusinarullisia" kaappikelloja. Aiemmin oli ollut myöskin yksinkertaisempia, yksiviisarisia ja kaksiviisarisia, vuorokauden samalla vedolla käyviä, kelloja. Niitä kutsuttiin "trenkituvan kellooksi". Aikoinaan 1800-luvulla isoisäni vanhemmat olivat ostaneet kaappikellon, oikein kunnon könniläisen, joka mittasi aikaa, päiviä ja viikkoja tuvan seinällä. Vuonna 1910 talvella oli tullut kolme miestä kahdella hevosella. He yöpyivät talossa. Kun he tekivät lähtöä, nostettiin meidän könniläinen "etummaasehen lohonarekehen", jossa oli jo ennestään muutama kappale samanlaisia kelloja. "Takimmaasesta lohonasta" tuotiin oikea saksalainen "fieterikello" tilalle. "Meirän tuvan peräseinäs ylähällä on vieläkin isoo, erikoonen naula, josta kello otettihin pois. Kuinka useen se tuloo suurella haikeurella silimähän, miksi näin tehtihin?"

Se oli tiedossa hyvin, että könniläiset tekivät mitä tahtoivat, muut mitä taisivat. Kiinnostus Könnin perintöön oli kova. Myöhemmissä kokouksissa on säilynyt se sama sukuhenki, joka oli aivan ensimmäisissä kokouksissakin. Ihmiset ovat olleet sukukokouksen jälkeen aina iloisia siitä, että tällaista yhteistä järjestetään, ajatusta vaalitaan ja ylläpidetään. Könniläisillä on mahtava geeniperintö!

"Kyllä kun niitä kaikenlaisia muitakin kokouksia järjestetään, niin on aivan päivänselvää, että näitä Könnin kokouksia ainakin on syytä pitää säännöllisesti!"

Seinäjoen könniläisten tervehdys sukukokouksessa v. 1960

Oltermannikunnassa aktiivisesti vuosina 1966 - 2000 toiminut (suvun I oltermanni yli kahdenkymmenen vuoden aikana) kaupunkineuvos Jussi Jouppi esitti Maakuntatalolla Seinäjoen könniläisten tervehdyksen Könnin suvun kolmannessa sukukokouksessa 20.8.1960.

Herra Mestari-Könni ja arvoisat Könnin suvun jäsenet

Seinäjoen könniläisten puolesta on minulla mitä suurin ilo ja kunnia lausua Teidät kaikki tervetulleiksi sukukokoukseen Seinäjoelle, Lakeuden nuoreen kaupunkiin.

Könnin suvun ensimmäinen kokous on pidetty, kuten suurin osa läsnä olevista varmaan hyvin muistaa, Helsingissä 15.11.1947. Tässä kokouksessa oli läsnä 171 suvun jäsentä ja on silloin päätetty suvun jatkuvan yhteistoiminnan ylläpitämiseksi järjestäytyä. Valittiin ensimmäinen Könnin suvun oltermannikunta, joka on tarkoitettu toimimaan suvun pysyvänä yhteyselimenä. Kun kuitenkin oli selvää, ettei yksinomaan oltermannikunta voi pitää yllä yhteistoimintaa ja vaalia suvun traditioita, katsottiin välttämättömäksi sukukokouksen koollekutsuminen tietyin väliajoin ja pidettiinkin toinen sukukokous Könnin suvun esi-isän Jaakko Jaakonpojan, joka oli talonpojanpoika Ilmajoen Jouppilan kylän Rannoin talosta, syntymä-ja kotikunnassa Ilmajoella kesällä 1950, jolloin koolla on tietojeni mukaan ollut suvun jäseniä n. 300. Kun suvun oltermannikunta nyt kymmenen vuoden tauon jälkeen katsoi sopivaksi kolmannen sukukokouksen koollekutsumisen, osui se mielestäni oikeaan ehdottamalla kokouksen pitopaikaksi meidän Seinäjoen könniläisten nuorta kotikaupunkia. Mielestäni oikeaan osui oltermannikunta siitä syystä, että Seinäjoki, joka aikaisemmin on kuulunut Ilmajoen emäseurakuntaan pienenä kappeliseurakuntana, on vuosien varrella kehittynyt ja kasvanut suomalaisen Etelä-Pohjanmaan liikenteelliseksi, taloudelliseksi ja monien yhdistysten sekä maakunnallisten järjestöjen keskipisteeksi ja saatuaan kuluvan vuoden alusta kaupunkioikeudet muodostunut todelliseksi Lakeuden kaupungiksi, kuten sitä jo on totuttu nimittämään. Me seinäjokelaiset olemme iloisia siitä, että tänä vuonna, kaupunkimme juhlavuonna voimme useiden muiden huomattavien juhlatilaisuuksien sarjaa jatkaa näin arvokkaalla juhlakokouksella. Ei ole mikään pieniarvoinen kunnianosoitus paikkakunnalle, että monituhatpäinen sukukunta kerääntyy sen suojiin sukumuistojaan verestämään, sukusiteitä luomaan ja lujittamaan, viettämään oman "sukuperheen" rattoisaa iltahetkeä vapaamman seurustelun parissa ja samalla tutustumaan paikkakuntaan.

Seinäjoki kuului aikoinaan Suur-Ilmajokeen ja oli täällä 1600-luvulla vain neljä taloa. Sen jälkeen on asutus vilkkaassa tahdissa tihentynyt ja kehitys on vienyt kaupunkimaiseen asumistapaan. Wasastjernan aikana Seinäjoella oli toiminnassa 1798 perustettu rautatehdas nykyisellä Törnävän alueella sekä v. 1825 perustettu ruutitehdas. Muutamien muidenkin teollisuuslaitosten ansiosta Seinäjoki muodostui 1800-luvulla erääksi koko maan kannalta tärkeäksi teollisuuskeskukseksi. Kolmannen polven Wasastjernan aikana Seinäjoesta muodostui lisäksi Etelä-Pohjanmaan maatalouden keskus. Vararikon kautta kuitenkin katosi Östermyran teollisuus. Sen vaikutuksesta Seinäjoesta kuitenkin tuli E-P:n maakunnan aineellisen ja henkisen elämän keskus, mikä se edelleen on. Rautatie näyttelee Seinäjoen elämässä varsin huomattavaa osaa, samoin nykyisin varsin vilkkaaksi kehittynyt linja-autoliikenne. Aikaisemmin väitettiin Seinäjoen elävän vain rautatien risteyskohtana, mutta nykyisin se tunnetaan ja tunnustetaan vilkkaaksi ja jatkuvasti kehittyväksi keskukseksi.

Seinäjoki on ollut itsenäisenä kuntana vuodesta 1868 lukien. V. 1920 muodostui Seinäjoen taajaväkinen yhdyskunta ja v. 1931 rautatien lähiympäristö muutettiin kauppalaksi muun osan jäädessä maalaiskunnaksi. Vuonna 1959 maalaiskunta liitettiin kauppalaan ja vain vuosi sen jälkeen oli kulunut, kun Seinäjoki oli kaupunki.

Erikoisesti on Seinäjoella viime aikoina pistänyt vieraankin silmään ripeä ja voimakas rakennustoiminta. Tänne on hiljattain valmistunut Seinäjoen Lyseolle uusi koulutalo ja Seinäjoen Tyttölyseon uudisrakennus valmistunee marraskuussa. Keskusammattikoulun uudisrakennuksen ensimmäinen rakennusvaihe on päättymässä ja koulu pääsee alkamaan tänä syksynä ensimmäisen lukuvuotensa. Lakeuden Ristiin, akateemikko Alvar Aallon uljaaseen luomukseen Te olette jo tänään tutustuneet. Hiljakkoin on myöskin tämä Maakuntatalo valmistunut ja sisältää mm. E-P:n ensimmäisen uimahallin. Uusia kansakoulutaloja on rakennettu useita ja parhaillaan viimeistellään uuden kaupungintalon piirustuksia Alvar Aallon toimistossa. Uusia liike-ja asuntotaloja nousee ja katukuvat muuttuvat kestopäällystyksen ja katujen avaamisen ansiosta. Lakeuden kaupunki elää nousukauttaan. Kaiken uudistuksen keskellä on kuitenkin säilynyt monin paikoin vanhoja luonnonkauniita paikkoja, kuten esim. Törnävän kartanon alue, saarineen ja puistoineen. Uusia puistoja pyritään saamaan jne.

Me Seinäjoen könniläiset toivomme, että Te tällä matkallanne saatte edes jonkinlaisen kuvan ja toivottavasti miellyttävän käsityksen Seinäjoesta ja toivomme, että viihdytte tämän päivän kanssamme.

20.8.1960 Jussi Jouppi, varatuomari

Sukukirjan toista painosta käsittelevä lehdistötiedote vuodelta 1988

Mestari-Könni Ukko Könni teki allaolevan lehdistötiedotteen helmikuussa 1988 Koskenkorvalla pidetyn oltermannikunnan kokouksen aikaan. Tiedotteella oli tarkoitus tiedottaa tuohon aikaan juuri taittovaiheessa kirjapainossa olevasta sukukirjan toisesta painoksesta. I oltermanni Martti Koskenkorva muisteli 16.11.2006, että tiedote otettiin lehdistössä hyvin vastaan ja tiedottaminen aiheutti "toisen aallon" kirjatilauksissa keväällä 1988. "Ensimmäisessä aallossa" oli tullut hiukan toista tuhatta ennakkotilausta. Nämä kirjat pakattiin Koskenkorvalla kökkävoimin yhdellä kertaa kirjojen tultua kirjapainosta tilauksien mukaan eri kokoisiin paketeihin. Postiauto kävi hakemassa tämän suuren lähetyksen; postiin niitä ei tarvinnut lähteä kantamaan.

Tekstin tyylistä näkee selvästi, että asialla on lehtimies. Ukko Könni kirjoitti toimittajana mm. Vaasa -lehteen ja simpeleläiseen paikallislehteen. Tiedote kertoo hienolla tavalla sekä taustoja että silloista ajankohtaista asiaa tulevasta sukukirjan toisesta painoksesta.

Lehdistölle Ilmajoen Koskenkorvalla 10.2.1988

Könnin suvun järjestäytymisestä sukukirjan toiseen laitokseen

Ajatuksen Könnin suvun koolle kutsumisesta on 1930 -luvun puolivälissä ensimmäisenä lausunut ääneen Juho Eliel Juhonpoika Rinta-Nikkola. Ajatuksen kehittäminen jäi sotavuosien jalkoihin, muttei sammunut. Könnilääset kutsuttiin koolle Helsinkiin 15.11.1947. Koolla oli 171 könniläistä ja kokous vahvisti Könnin suvun perussäännön, jonka mukaan "suvun jäsenten keskeistä jatkuvaa yhteyttä ylläpitämään ja kaikkia siihen liittyviä asioita hoitamaan" asetetaan pysyvä yhteiselin, Könnin suvun oltermannikunta. Oltermannikunnan puheenjohtajalle annettiin nimitys Mestari-Könni ja varapuheenjohtaja on Ensimmäinen oltermanni.

Tuossa ensimmäisessä sukukokouksessa valittiin Mestari-Könniksi toimituspäällikkö Kosti Könni Vaasasta, Ensimmäiseksi oltermanniksi evl evp Yrjö Könni Helsingistä sekä varsinaisiksi oltermanneiksi apteekkari Hanna Könni Kurikasta, evl Mikko Hannuksela Helsingistä, maanviljelijä Mauno Koskenkorva Ilmajoelta ja konsuli Ilmari Pohto Helsingistä. Varaoltermanneiksi valittiin veturinkuljettaja Niilo Heikkilä Seinäjoelta, fil.maisteri Lauri Lehto Helsingistä ja herastuomari Niilo Nikkola Seinäjoelta.

Kun oltermannikunnan vahvuus oli aluksi 1 + 1 + 4 + 3 , muutettiin se v. 1978 varamiehet pois jättämällä vahvuudeksi 1 + 1 + 8 . Tällä hetkellä Mestari-Könni on Ukko Könni Simpeleeltä (Rautjärvi), I oltermanni Jussi Jouppi Seinäjoelta sekä oltermannit Rauha Aarnio Seinäjoelta, Jussi Ala-Röyskö Ilmajoelta, Eja Funck Helsingistä, Martti Koskenkorva Ilmajoelta, Veikko Loppi Helsingistä, Antti Opas Tampereelta sekä Pentti Pohto ja Auvo Vappula kummatkin Helsingistä. Oltermannikunnan paikoilla on tähän mennessä ollut yhteensä 24 könniläistä.

Könnin suvun sukukokouksia on tähän mennessä järjestetty seitsemän:

15.11.1947 Helsingissä
8.-9.7.1950 Ilmajoella
20.-21.8.1960 Seinäjoella
13.8.1967 Vaasassa
1.8.1971 Kauhajoella
28.-29.7.1979 Seinäjoella
30.-31.7.1983 Jalasjärvellä

VIII kokoontuminen Ilmajoella 16.-17.7.1988

Ennen vuoden 1947 kokousta olivat sitä valmistelleet Kosti ja Yrjö Könni tunnustelleet myös sukukirjan kokoamisen mahdollisuuksia. He olivat yhteydessä tunnettuun sukututkijaan fil.maist. Jaakko Laurilaan, jonka he kutsuivat kokoukseen Könnin sukua koskevia tutkimuksiaan selvittämään. Kuullun perusteella oltermannikunta sai tehtäväkseen ryhtyä suunnittelemaan sukukirjan painattamista. Laurila lupautui sukuhistorian kirjoittajaksi ja sukututkimuksen suorittajaksi, Kosti Könni toimittajaksi ja sukutauluston laatijaksi sekä Yrjö Könni teknilliseksi asiantuntijaksi. Työhön ryhdyttiin tehokkaasti niin, että Könnin suvun oltermannikunnan julkaisuna valmistui lokakuussa 1949.

Vuosien edetessä Mestari-Könnin mappiin alkoi tulla postia, jotka kertoivat uusista könniläisistä - sekä syntyneistä pienokaisista että sukukirjaan tutustuttuaan könniläisiksi itseään arvelevista. Niinpä Vaasan kokous antoi oltermannikunnalle tehtäväksi harkita sukukirjan toisen laitoksen toteuttamisen mahdollisuuksia. Ensimmäisen laitoksen tekijäin voimat alkoivat vähentyä, mutta hiljalleen jatkuvasti saapuvaa materiaalia tallennettiin. Uuden laitoksen aikaansaaminen katsottiin nousevan polven puuhaksi.

Yli-Könnillä kesäkuussa 1981 kokoontunut oltermannikunta katsoi sukukirjan toisen laitoksen tekemisen ajankohdan koittaneen. Mestari-Könni sai tehtäväkseen ottaa yhteyttä kiinnostusta osoittaneeseen ja sopivimmaksi katsottuun kirjoittajaehdokkaaseen fil.maist. Leena Vähä-Koivistoon, Ilmajoen kirjastotoimenjohtajaan. Kolme päivää myöhemmin käytiin sopimukseen johtanut neuvottelu ja marraskuun kokoukseen oltermannikunta sai jo raportin työ käynnistymisestä hyvään, joskin tietojen tulon suhteen verkkaaseen vauhtiin.

Helmikuussa 1982 sukukirjan tekijä oli oltermannikunnan kokouksessa esittelemässä kirjan edistymisen vaihetta. Lehti-ilmoitukset olivat vauhdittaneet yhteydenottoja. Kirjoittaja esitteli suunnitelmansa perustaa uuden laitoksen taulukoinnin vanhalle pohjalle ja ajatus sai oltermannikunnan hyväksymisen ja monet muutkin periaatteelliset suuntaviivat määriteltiin. Toimia vauhditti sitten Jalasjärven sukukokouksessa Rajalaksi muuttuneen Leenan innostava esitys valmisteilla olevasta teoksesta ja tietojenkeräyslomakkeet tekivät hyvin kauppansa.

Marraskuussa julkaistut ilmoitukset "uhkasivat nimien poisjäännillä, ellei toimita nopeasti" ja tietojen saanti nopeutui taas. Könnin kuokkamiehen eli vävyn Paavo Maunulan apua saatiin kustannuslaskelmiin, jotka alkoivat olla ajankohtaisia. Oltermannikunnan kokouksessa huhtikuussa 1987 Tampereella täsmennettiin vielä sukukirjan toisen laitoksen sisällön kokoonpanoa ja tähdättiin alustavasti sen ilmestymiseen jouluksi. Lehdistö oli julkaisemillaan haastatteluilla ollut tukemassa viime hetken tietojenkeruukampanjaa. Taulukoiden kirjapainokuntoon saattaminen ja eräät tarkistukset siirsivät materiaalin kirjapainoon toimittamista niin, että nyt tiedämme Könnin suvun sukukirjan toisen laitoksen olevan Vaasa Oy:n kirjapainossa taittovaiheessa.

Jalasjärven kokousta edeltänyt oltermannikunnan kokous sai vastaanottaa nimimerkki "Oinaksen" ehdotuksen Könnin suvun pöytästandaariksi. Ehdotus oli sukukokouksessa esillä ja sai hyvän kannatuksen. Sukukirjahankkeen jalkoihin jäänyt standaarihanke tuli käsittelyyn oltermannikunnan viime marraskuun kokouksessa, missä se hyväksyttiin ja vahvistettiin samalla Lippuvalmistamo Osutkankaan tarjous. Ensimmäinen erä näitä nimim. "Oinaksen" taakse kätkeytyneen Aarne oltermanninpuoliso Aarnion suunnittelemia standaareja on jo myynnissä.

Olemme nyt julkistamassa pitkän taipaleen käyneen Könnin suvun sukukirjan toista laitosta sen kalkkiviivoilla. Leena Rajala on osoittanut mahtavaa tosikönniläisyyttä tämän ison urakan päätökseen saattaessaan. Loppuvaiheessa "taistelupari" Rauha Aarnio - Martti Koskenkorva on hoitanut markkinointiin liittyvät asiat.
UK / 8.2.1988

Yli-Könnin talo 1930-luvulla lapsen silmin

Raili Ahosen muistelma, vuodelta 2000. Kirjoittaja muistelee aikuisena Könnin taloa lapsen silmin.

Muistoja Yli-Könnin talosta

Kauan sitten eleli kotipitäjässäni Ilmajoella maankuulu kellomestarisuku. Näitä Könnin kellomestarien jälkeläisiä elää vielä, ehkäpä paljonkin. Minä en ole ollut heidän kanssaan missään tekemisissä.

Siihen aikaan, kun minä olin alle kymmenvuotias, liikkui kylällä hurjia huhuja tai paremminkin juttuja. Näitä juttuja puhuivat varsinkin naiset. Enkä usko, että näitä oli tarkoitettu meidän lasten kuultaviksi. Jokainen kuitenkin tietää, miten uteliaita lapset ovat. Mekin sovitimme aina itsemme sopivalle paikalle, että pysyimme "juonessa" mukana.

Tämä Yli-Könnin talo on kaksikerroksinen ja väriltään punainen. Talvisin talo oli autio. Kerrottiin, että siellä oli kummitellut. Tämä tapahtui 1700-luvun loppupuolella, jatkuen 1800-luvulle. Oliko näissä kellomestareissa jotain outoa, sitä en tiedä. Uskoisin sen "oudon" olleen vain talossa ja nimenomaan ulkorakennuksissa, pääosin navetassa.

Sanottiin, että tuulen viuhinaa oli navetan käytävillä, kun piiat menivät sinne. Luudatkin lentelivät ihan itsekseen, eivätkä lehmät pysyneet paikoillaan, kun niitä lypsettiin. Saattoi hyvin arvata, että piiat pelkäsivät, eivätkä viihtyneet talossa.

Meille lapsille se oli ehtymätön pelon ja jännityksen paikka.

Siihen aikaan lapset tekivät kaikki "leikkijuttunsa" itse; ei ollut valmiita saatavilla. Silloin elettiin 30-lukua. Mestarien aikaan, uskoisin, Könnillä elettiin vauraasti. Me näet löysimme ladon alta ihania porsliinilautasien ja -kuppien kappaleita. Niitä me käytimme leikeissämme. Me konttasimme hakemaan niitä. Tosin niiden hakeminen oli vähän ongelmallista: Sinne oli mentävä pihan poikki ja sen jälkeen vielä navetan edestä. Talon lähellä oli korkeita puita, joissa tuuli humisi. Jos sen lisäksi kuului vielä jokin rasahdus ...! Silloin mielikuvituksemme lensi 200 vuotta taaksepäin. Silloin juoksimme läähättäen aidassa olevan portin luo! Siinä vasta uskalsimme katsoa taaksemme. No, eihän siellä perässä koskaan ketään tullut.

Joskus kun olimme oikein rohkeita, raotimme vähän navetan ovea. Ei siellä enää eläimiä ollut, ei pitkään aikaan! Me emme koskaan uskaltaneet mennä sinne sisään. Vaati suurta rohkeutta avata vähän ovea ja katsoa sisään.

Paljon vaarattomampaa oli käydä kaivelemassa siellä pienellä kumpareella tien toisella puolella, luoman rannassa. Siellä oli sijainnut mestarien verstas, näin oli kerrottu. Aina sieltä jotain löytyi, kun tikulla kaivoi. Jotain muttereita ja muuta pientä me löysimme. Nekin tuntuivat silloin suurilta aarteilta.

Talvethan talo oli tyhjillään. Kerrottiin, että emäntä oli Hanna-tyttärensä luona Kurikassa. Mutta keväisin tämä Yli-Könnin vanha emäntä asui siinä talossa. Emme me oikeasti tiennet, kuka hän oli, vanha emäntä vain. Hän oli pieni, laiha ja harmaatukkainen. Meidän mielestämme hän kulki hiljaa kuin aave. Ulkona me emme myöskään häntä nähneet. Me kävimme vain siinä suuressa tuvassa, johonka pääsi verannalta. Meillä lapsilla oli tapana mennä viemään sinne postia, joka tuli siihen naapuriin Ala-Könnille. Tietenkin lähinnä siksi, että saimme jotain hyvää "palkaksi". Sokeria ja piparia saimme usein, syksyisin omenia. Tietenkin jännityksen kokeminen oli yksi suuri syy. Menimme aina sydän pamppaillen ovesta tupaan. Heti vasemmalla oli penkki ja suuri seinäkello. Tämä kello oli aika erikoinen. Sen yläosassa oli pyöreä naama, sillä oli silmät, jotka menivät puolelta toiselle. Oli ollut ennen jopa samalla tavalla liikkuva kieli, mutta se ei enää toiminut. Me pelkäsimme sitäkin! Koska tupa oli suuri ja siellä oli hyvin hiljaista, tuo kellon TIK TAK kuului hirveän kovaa.

Mennessämme tupaan, ellei emäntä ollut siellä, me yskimme ja kopistelimme kenkiämme. Sen lisäksi me tuijotimme oikealla perällä olevaa ovea: koskahan se aukeaisi ...! Tuli suuri huokaus, kun vanha emäntä ilmestyi ovelle. Me nousimme heti seisomaan, annoimme postin ja niiasimme. Silloin oli tapana tehdä niin. Hän oli aina meille hyvin kiltti ja ystävällinen. Hymyillen hän antoi meille "palkkion".

Meillä oli kiire pois. Joskus olin yksin, koska kotini oli vain puolen kilometrin päässä. Usein kauempaa tulevat tytöt olivat mukana. Ei silloin yksi tai kaksi kilometriä ollut mitään. Kaikki sen kulkivat joka päivä.

Näin aikuisena tuota aikaa ajatellen miettii eri lailla asioita. Mielikuvituksemme "laukkasi" niin suunnattomasti! Entäpä tämä vanha emäntä sitten, ehkäpä hän ei niin vanha ollutkaan kuin minä me häntä pidimme. Harmaatukkaisena kyllä hänet muistan.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten silloin "Mestarien Aikaan" oikein elettiin. Olivatkohan jututkin kummituksista aivan keksittyjä? Vuosiin en ole siellä käynyt, mutta vieläkin, kun näen sen talon, pysäytämme auton. Haluan käydä aidan tapana ja elää hetken menneen "lumossa".

Se ei ollut hukkaan heitettyä aikaa.

Raili Ahonen kirjoittaa kirjoituksensa loppuun lukijalle tiedoksi, mistä voi lukea lisää Könnin asioista:

On olemassa sellainen kirja, jonka nimi on "Könnin pirut ja poikajuuseet". Minulla on tämä kirja luettuna kahdelle kasetille. Siinä puhuttu kieli on niin vanhaa, etten minäkään pohjalaisena kaikkea ymmärrä. Näistä mestareista voi lukea tietosanakirjoista "Könnin suku".